Elämän ohkaisella langalla

Tämä on uusi blogini, joka sai innoitteen kun vanha blogi tuhoutui vuodatuksen ongelmiin. Tuo blogi oli kakkublogi, ja rakastin sitä suunnattomasti. Tein sen eteen aikoinani tuntitolkulla töitä, ja muokkasin siitä näköistäni. Nyt koitan keräillä voimia sen siirtämiseen Bloggeriin tms. Tuo takaisku antoi kuitenkin minulle inspiraation aloittaa ihan uuden blogin kirjoittamisen ja ajattelin että ehkä tällä hetkellä kaipaisin itse jotain sen tapaista kuin joskus aikoinani kirjoittelin ihka ensimmäiseen blogiini. Aluksi ajattelin että voisin jatkaa tuota vanhaa blogiani, mutta tulin tulokseen että aloitan puhtaalta pöydältä, jopa ihan sen vuoksi etten halua vielä tulla tunnistetuksi, haluan antaa aremmillekin ajatuksilleni mahdollisuuden. 

Tämä blogi tulee kertomaan elämästäni ja ajatuksistani. Olen reilu puolivuotta sitten naimisiin karannut kahden lapsen äiti. Koen itseni enemmän äitinä kuin vaimona, ja parisuhteeni tila hoiperteleekin tällä hetkellä kuilun reunalla. Viimeksi tänään otin sormuksen pois sormestani ja pyysin miestä tulostamaan eropaperit. (Selailin myös asuntoilmoituksia, ja mietin miten pieneen asuntoon mahtuisimme tyttöjen kanssa). Ehkä tämän blogin perimmäinen tarkoitus onkin saada omia ajatuksensolmujani auki. 

Ei siinä etten rakastaisi miestäni, rakastan häntä hurjasti, mutta viimeaikoina hän on tehnyt minut kovin onnettomaksi. Huomasin eräänä päivänä että koen yhteiset kotonaolohetket pääsääntöisesti kovin ahdistaviksi. En koe sopivani hänen muottiinsa, vaan olen pelkkä taakka hänen hyvänolontunteelleen. En yksinkertaisesti pysty elämään niinkuin hän haluaisi elää. Ja kyse on äärimmäisestä pintasiisteydestä, minuutilleen aikataulutetusta päivärytmistä, huolesta ja suorittamisesta. EI EN OLE SELLAINEN!!! 

Olen niin hitosti tehnyt työtä, jotta voisin omalta osaltani tulla vastaan ja vähän rutistaa itsestäni enempi järjestelmällisyyttä. Olen antanut ehkä jopa hieman liikaakin kun touhu on käynyt ahdistavan pakonomaiseksi. Ja voinette vaan kuvitella miltä tuntuu kun ahdistuneena yritän e. saada kämppää kuntoon ennen kuin mies tulee kotiin ja kun olen omasta mielestäni kohtalaisesti onnistunut ja huojentunut saatuani urakan ajoissa valmiiksi, niin ensimmäinen asia mitä tuo suustaan möläyttää että eikö toikaan asia oo vielä tehty, tai kuka on tuonu hiekkalaatikon eteisen lattialle tms... grr!!!

Tänään olin jo valmiiksi pahalla päällä, aamupalaan mennessä olin kuullut jo tusinan seikkoja joissa olin epäonnistunut, väärässä, tai muuten vain huono, lapset kiukuttelivat aamupäivän perhekerhossa ja lounaalla mies ei ymmärtänyt miksi olin kiukkuinen. Ei siinä sitten tarvittu kuin yksi väärä sana ja mun kiukkuhanat aukes täydelle teholle. Normaalisti oon tooodella kärsivällinen ja kestän pikkuvittuilua pitkäänkin, mutta sitten kun räjähdän niin räjähdän kunnolla. Siitä puolesta en itsessäni pidä, varsinkaan jos lapset joutuu sitä näkemään. Mun on äärettömän vaikeaa tuossa mielentilassa hillitä äänentasoani ja puolustaudun tosi herkästi jos kiukun aiheuttaja tulee liian lähelle mun omaa reviiriäni. Oon tosi oppinut tunnistamaan milloin tuo raja on ylitetty ja pystyn hillitsemään itseni jos saan olla rauhassa. Tuolloin olen saavuttamattomissa, en suostu (pysty) puhumaan ja haluan olla eri tilassa kiukun aiheuttajan kanssa. Mutta mutta... mies on taas vihoissaan sellainen ettei voi antaa olla, vaan tulee naamaneteen "pakottamaan" puhumaan. Ja jos en pääse tilannetta karkuun, niin ainoa keino puolustautua on räjähdys. 

Tää menee jo jaaritteluks (ja vielä eka kirjotus), mut mä en tiedä kauan jaksan yrittää, kun tuntuu siltä et yritän yksin. Paljon olisi kerrottavaa, ihan jo taustoistakin, mutta joudun jatkamaan toiste. Ehkä avaan taustoja asia kerrallaan pikkuhiljaa, niin että saan näihin ajatuksiini sitä tolkkua. Sitähän tällä kirjoittamisella siis hain, eikö totta? 

Nyt on siis pakko lopettaa, kello juoksee ja paljon on vielä tehtävää ennen aamua, ja nukkuakin pitäisi. Olen meinaan kolmivuorotyöläinen ja huomenna on mun maanantai... 

-Namu

"Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran"