Välitön palaute

Totaalinen Väsymys iski suoraan ottaan. Mä oon niin kyllästynyt siihen ettei mulla saisi olla kotona mitään omaa. Mun pitäisi ilmeisesti jatkuvasti kotona ollessani siivota, pyykätä, leikkiä, kokata jne.. Heti jos istuinkin alas, niin palaute on välitön.

Ylläpidän sellaista nettisivustoa joka on minulle tärkeä juttu. Tänään sielä oloosi juttu meneillään ja se oli suunniteltu toteutettavaksi tänä aamuna.

Ilmoitin asiasta hyvissä ajoin jo eilen tuolle ukolle. Ja ihan hyvillä mielin aloittelin hommia kun tuo ukko saapui jälleen antamaan palautetaan. Enhän mä osaa, pysty, hallitse. Ja jos ei mitään valitettavaa just sillä hetkellä löydy, niin sitten sitä keksitään ja valitetaan asioista jotka eivät ole edes tapahtuneet.

Itse istuin siis ihan tyytyiväisenä siinä koneella, juttelin ja vähän touhusin kuopuksen kanssa kun tuo kävi pyörähtämässä jaloissa. Ni pitihän ukon sit kiukkusesti mainita et "mee sit ylös ni kukaan ei häiritse sua" piti niinku väkisin vängätä siihen ongelma

Ilta sentään meni ainakinsovussa, joskin ei me kauaa samassa tilassa oltu. Nyt on pakko sulkee silmät. Kauniita uni!!

Tekstarirakkautta

Asia mikä suhteessamme on toiminut on tekstarirakkaus. 

Kun emme ole kasvokkain niin tuo miehen köriläs osaa kyllä tunnustaa rakkauttaan ja ikäväänsä tekstiviestien välityksellä. Tosin nyt viime päivien trendinä ovat tekstiviestioksennukset. Valitetaan omaa pahaa oloaan tekstiviestein mulle töihin. Aiheina ovat olleet liian täysi roskis, pesemättömät pyykit, paskat esikoisen housuissa jne. Ihan kuin minä niille asioille voisin töistä käsin tehdä mitään. En voi! Ainoa mitä noi viestit aiheuttaa on mulle pahaa mieltä...

Tänään onnistuin mielestäni hyvin, vaikkei takaiskuilta vältytykään. Mies oli yövuorossa ja mulla kello soimassa puoli seiskalta, töihin lähtöön heräämisestä tunti. Edellisiltana olin jo vähän valmistellut, mutta jotain hommaa oli pakko jättää aamuunkin. Olin ajatellut että saan itse touhuta aamua rauhassa, tyttöjen jatkaessa uniaan tai sitten niin että tylleröiset kattelee aamupiirrettyjä. 

Pieleen meni. Herään niin että esikoinen herää kainalosta todeten että PISSA =( eipä oo ikuisuuksiin tuota tehnyt, pissannut niin että vaippa falskaa ja meiän sänky ja yksi tyyny on märkänä. En kerennyt kuin nostamaan esikoisen pöntölle, kun kuopus huutelee pinniksestään ja se on haettava. Ei muuta kuin pylly pesua ja lakanat pyykkiin, tytöt telkkarin ääreen, puuro hellalle, naama kuntoon, tytöille sään mukaset ulkovaatteet kasoihin valmiiksi mummolle jne jne... Ei jäänyt kuin vaunut nostamatta esille ja lähdin hyvillä mielin töihin.

Ei mennyt kuin puolitoista tuntia niin johan pukkaa viestiä. Anteeksi, en halua pahoittaa mieltäsi, MUTTA... astiakonetta ei oo tyhjennetty, pyykkikone ei oo ehtiny pyöriä loppuun, pussilakanan joutuu laittaa yksin jne jne ennen ku pääsee nukkuu... Ja vielä lapsille hommatut hoitajatki on ihan turhia, kun paremmin jaksais vaikka ilman yövuoronjälkeisiä unia. 

Anteeksi taas vaan, mutta se mieli pahottui... 

Elämän ohkaisella langalla

Tämä on uusi blogini, joka sai innoitteen kun vanha blogi tuhoutui vuodatuksen ongelmiin. Tuo blogi oli kakkublogi, ja rakastin sitä suunnattomasti. Tein sen eteen aikoinani tuntitolkulla töitä, ja muokkasin siitä näköistäni. Nyt koitan keräillä voimia sen siirtämiseen Bloggeriin tms. Tuo takaisku antoi kuitenkin minulle inspiraation aloittaa ihan uuden blogin kirjoittamisen ja ajattelin että ehkä tällä hetkellä kaipaisin itse jotain sen tapaista kuin joskus aikoinani kirjoittelin ihka ensimmäiseen blogiini. Aluksi ajattelin että voisin jatkaa tuota vanhaa blogiani, mutta tulin tulokseen että aloitan puhtaalta pöydältä, jopa ihan sen vuoksi etten halua vielä tulla tunnistetuksi, haluan antaa aremmillekin ajatuksilleni mahdollisuuden. 

Tämä blogi tulee kertomaan elämästäni ja ajatuksistani. Olen reilu puolivuotta sitten naimisiin karannut kahden lapsen äiti. Koen itseni enemmän äitinä kuin vaimona, ja parisuhteeni tila hoiperteleekin tällä hetkellä kuilun reunalla. Viimeksi tänään otin sormuksen pois sormestani ja pyysin miestä tulostamaan eropaperit. (Selailin myös asuntoilmoituksia, ja mietin miten pieneen asuntoon mahtuisimme tyttöjen kanssa). Ehkä tämän blogin perimmäinen tarkoitus onkin saada omia ajatuksensolmujani auki. 

Ei siinä etten rakastaisi miestäni, rakastan häntä hurjasti, mutta viimeaikoina hän on tehnyt minut kovin onnettomaksi. Huomasin eräänä päivänä että koen yhteiset kotonaolohetket pääsääntöisesti kovin ahdistaviksi. En koe sopivani hänen muottiinsa, vaan olen pelkkä taakka hänen hyvänolontunteelleen. En yksinkertaisesti pysty elämään niinkuin hän haluaisi elää. Ja kyse on äärimmäisestä pintasiisteydestä, minuutilleen aikataulutetusta päivärytmistä, huolesta ja suorittamisesta. EI EN OLE SELLAINEN!!! 

Olen niin hitosti tehnyt työtä, jotta voisin omalta osaltani tulla vastaan ja vähän rutistaa itsestäni enempi järjestelmällisyyttä. Olen antanut ehkä jopa hieman liikaakin kun touhu on käynyt ahdistavan pakonomaiseksi. Ja voinette vaan kuvitella miltä tuntuu kun ahdistuneena yritän e. saada kämppää kuntoon ennen kuin mies tulee kotiin ja kun olen omasta mielestäni kohtalaisesti onnistunut ja huojentunut saatuani urakan ajoissa valmiiksi, niin ensimmäinen asia mitä tuo suustaan möläyttää että eikö toikaan asia oo vielä tehty, tai kuka on tuonu hiekkalaatikon eteisen lattialle tms... grr!!!

Tänään olin jo valmiiksi pahalla päällä, aamupalaan mennessä olin kuullut jo tusinan seikkoja joissa olin epäonnistunut, väärässä, tai muuten vain huono, lapset kiukuttelivat aamupäivän perhekerhossa ja lounaalla mies ei ymmärtänyt miksi olin kiukkuinen. Ei siinä sitten tarvittu kuin yksi väärä sana ja mun kiukkuhanat aukes täydelle teholle. Normaalisti oon tooodella kärsivällinen ja kestän pikkuvittuilua pitkäänkin, mutta sitten kun räjähdän niin räjähdän kunnolla. Siitä puolesta en itsessäni pidä, varsinkaan jos lapset joutuu sitä näkemään. Mun on äärettömän vaikeaa tuossa mielentilassa hillitä äänentasoani ja puolustaudun tosi herkästi jos kiukun aiheuttaja tulee liian lähelle mun omaa reviiriäni. Oon tosi oppinut tunnistamaan milloin tuo raja on ylitetty ja pystyn hillitsemään itseni jos saan olla rauhassa. Tuolloin olen saavuttamattomissa, en suostu (pysty) puhumaan ja haluan olla eri tilassa kiukun aiheuttajan kanssa. Mutta mutta... mies on taas vihoissaan sellainen ettei voi antaa olla, vaan tulee naamaneteen "pakottamaan" puhumaan. Ja jos en pääse tilannetta karkuun, niin ainoa keino puolustautua on räjähdys. 

Tää menee jo jaaritteluks (ja vielä eka kirjotus), mut mä en tiedä kauan jaksan yrittää, kun tuntuu siltä et yritän yksin. Paljon olisi kerrottavaa, ihan jo taustoistakin, mutta joudun jatkamaan toiste. Ehkä avaan taustoja asia kerrallaan pikkuhiljaa, niin että saan näihin ajatuksiini sitä tolkkua. Sitähän tällä kirjoittamisella siis hain, eikö totta? 

Nyt on siis pakko lopettaa, kello juoksee ja paljon on vielä tehtävää ennen aamua, ja nukkuakin pitäisi. Olen meinaan kolmivuorotyöläinen ja huomenna on mun maanantai... 

-Namu

"Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran"